SEIKKAILU PIKKU-SYÖTTEELLÄ – KIRKONKYLÄN KOULUN LUOKKARETKI

Kun on ollut mahtavat puolitoista vuotta luokan kanssa, tekee mieli tehdä jotain mieleen painuvaa, ikimuistoista ja jännittävää – yhdessä. Hienojen aikaisempien kokemusten perusteella ehdotin luokallemme ja myös rinnakkaisluokillemme minileirikoulua Pikku-Syötteelle. ”Mini” sen vuoksi, että suurimmalle osalle oppilaista leiri olisi ensimmäinen ja muutamalle ensimmäinen pois kotoa jopa.

Ensimmäisestä infosta asti oppilaat ja perheet olivat täysillä mukana, leirikoulua odotettiin ja siitä juteltiin, suunniteltiin ja jännitettiin. ”Uskallanko sittenkään? ”Entä jos tulee illalla ikävä?” Tästä puhuimme aika paljon, ikävä kertoo rakkaudesta, kaverit auttavat, ja puhelu illalla kotiin saattaa auttaa. Tosin eräs oppilas sanoi, että viesti riittää, puhelusta tulee iso ikävä. Pehmolelut kainalossa kohti seikkailujen tunturia. ”Mitä siellä voi tehdä? Missä nukutaan? Onko vapaata aikaa? Saako olla puhelimella?” olivat kysymykset ja paljon muuta. Aamulla virutettiin unet silmistä ja ohjeen mukaan aamupalan saattelemana bussille. Matka alkoi! Sitä riemua, kun päästiin matkaan. Yksi pieni elefantti…. Ja kun elefantit loppuivat Pudasjärvelle, 38 pientä oppilasta maaaarssi näääin… ja bussikuski jo pyyteli armoa 

Vauhtia rinteissä ja herkkiä hetkiä lumikenkäretkellä

Vastaanotto Pikku-Syötteen hotellilla oli iloinen ja oppilaat ehkä hieman kärsimättömiä. Milloin mennään mäkeen, nälkä, onko nyt vapaata aikaa. Ei ihan vielä, kun pitää majoittautua. Tavarat vietiin säilöön, ulkoiluvaatteita laitettiin päälle ja valmistauduttiin aktiviteetteihin.

Puolet ryhmästä lähti mäkeen, koskemattomiin rinteisiin, auringon suoranaisessa paahteessa. Upea keli kerrassaan ja niin sitä mentiin mäkeä ylös ja alas. Näissä rinteissä on hienoa aloitella laskijan taipaletta ja toisaalta hyppyrit sekä reilit antavat mahtavan haasteen kokeneellekin rinteiden mestarille. Kaikki kuitenkin yhdessä ja ala-asemalla heitettiin läpsyt, ja kerrattiin lasku, kehuttiin kaveria, opittiin kokeneemmalta ja pidettiin hauskaa. Laskuryhmä oli silmin nähden innoissaan loistavassa kunnossa olevista rinteistä. Lounaan jälkeen reviiri laajeni Länsirinteille ja päivällisellä maistui ruoka todellakin.

Toinen puolisko ryhmästä suuntasi metsään lumikenkäilemään. Lunta, lunta, lunta, sitä näissä maisemissa riittää. Työstään innostunut oppaamme Mari ja hänen apunaan kenkäillyt harjoittelija Jake saattelivat lumikenkäryhmän upeisiin maisemiin tunturiin korkeimmalle kohdalle, missä otettiin kuvia ja ihasteltiin maisemaa. Matkalla arvuuttelimme tunturin korkeutta, muisteltiin luonnonympäristön sääntöjä, kuunneltiin luonnon ääniä, erään oppilaan kertoessa omasta sisällään tuntuvasta hyvästä olosta. Tämä tarina taisi herkistää meidät kaikki. Siinä me oltiin aivan hiljaa, kuulimme sulamistipan tippumisen puusta maahan, taisi joku runokin tulla sielun sopukasta mieleen.

Itsensä ylittämistä ja oppimishetkiä

Ruokailut, nam! Nyt oli sellaiset kattaukset, että en ole nähnyt oppilaitteni syövän näin hyvällä ruokahalulla itse asiassa koskaan. Salaattikulhotkin tyhjenivät, vaikkakin muutamalle oppilaalle sanoin, että nämä rehut eivät ole koristeita.

Seinälle seuraavaksi, ylös, ylemmäs, kiipeilykisa, osalle oli tyyli tärkein ja parin tyypin kesken kehkeytynyt nopeuskisa päättyi hurjaan 28 sekunnin aikaan. ”Kädet on ihan muusina, ei pysty enempään”, oli kommentti kisan jälkeen. Kiipeilyohjaajien Matin, Sampsan ja Kaisun opastuksella kaikki halukkaat pääsivät koettamaan seinälle kiipeämistä, joku voitti pelkonsa ja ainakin yhdelle tästä muodostui harrastus, ja kiipeily on jatkunut viikoittaisena kotoa käsin.

Majoitus oli neljän hengen huoneissa. Hauska juttu oli se, että oppilaat saivat pedata omat petinsä. Ensin itse ajattelin, että hotellissa…. mutta kesken ajatuksen aatos muuttui, että tämähän on koulua ja oppia ja kotona vanhemmat tykkää.

Kuntosali, sauna ja hyvät jutut kruunasivat päivän ja voi että sitä aamubuffettia!

Me tulemme uudestaan!

Saila Vuoti ja Petri Haanpää &
Oulunsalon Kirkonkylän koulun neloset